Oli kiire.
Taas olin myöhässä vaikka heräsin jo puoli kuusi aamulla. Suihku, vaatteet,
reppu äkkiä selkään. Juoksin asemalle ja näytin siltä kuin olisin noussut
katuojasta. Ei ollut aikaa harjata hiuksia ja meikata. Vihdoin olin
junavaunussa ja huokaisin helpotuksesta. ”InterCity Helsinkiin” luki
junalipussa, mutta minulla oli vaihto Riihimäellä, olinhan matkalla kauas
itään. ”Tämä on IC-juna Helsinkiin.. Pysähdyspaikkamme ovat blaablablaa.. Det
här är IC-tåget till Helsingfors…” - kuuntelin. Mihinkä hukkui ”Trevlig resa”? Onko
heillä niin kiire etteivät edes voi toivottaa ”Hyvää matkaa” ruotsiksi?
Istuin satunnaiselle paikalle ja liimauduin tietokoneen ääreen. Olihan minulla paikkalippu, mutta en vaivautunut metsästämään omaani tuolien purppuraviidakosta. Kulutin aikaa facebookissa ja kuuntelin musiikkia. Selasin kuvia. Olin keskittynyt omiin hommiini kunnes paikalle saapui nainen elegantissa takissaan. ”Hei tässä olisi minun paikka.”, hän sanoi. Otin kuulokkeet pois korvilta ja kohotin katseeni ylös. Erotin hänen silmänsä pakkelin alta ja hänen päättäväinen katseensa porautui vaatimattomaan ulkomuotooni. ”Aijaa, anteeksi. Saatte paikkanne. Minulla oli vähän kiire.” Poistuin paikalta ja lähdin metsästämään omaa istuintani miettien, olisikohan pitänyt ottaa vesitussari mukaan ja rähjätä seuraavalle.
Junavaunu numero kolme, paikka 19? Silmäilin istuimia. Vihdoin löysin omani, mutta teeskentelin, että se ei ollut minun. Paikallani istui äiti lapsensa kanssa. Ehkä lapsi oli 2-vuotias. Hän nukkui. Näin seuraavan tyhjän paikan ja istuin siihen. En avannut tietokonetta, vaan jäin odottamaan ihmistä, joka vilauttaisi hampaitaan ja tulisi lunastamaan paikkansa. Katselin siinä matkustajia, kaikki eri ikäisiä. Meni vähän aikaa, kun tuli äidin ja lapsen pysäkki. He nousivat junasta ja tilalle tuli iäkäs pariskunta. Ajattelin: ”Kuinkahan kauan he ovat olleet yhdessä?” He saivat olla paikallaan kymmenisen minuuttia, kun joku tuli häätämään. Minua puistatti. Nuoremmat henkilöt ja siirtävät iäkkäämmät toiseen nurkkaan? Eikö ihmisillä nyt ole sen verran kunnioitusta ja armoa, että voisivat tyytyä vähempään? Mikä siinä ikkunassa niin viehättää? Ymmärtäisin jos olisi ensi kertaa junassa ja haluaisi ihailla maisemia, mutta henkilöt näyttivät tietävän miten junassa menetellään. ”Seuraavana Riihimäki. Nästä, Riihimäki.”
Taas juoksin. Neljä minuuttia aikaa. Mihin vaunuun pitää mennä? ”Extra”. Se nyt ei ainakaan ole paikkani. Tällä kertaa etsin oman istuimeni ja se oli vapaa. Ihanaa! Oikeutetulla paikalla. Tästä maksan, tämän olen ostanut. Nyt minulla olisi monta tuntia aikaa. Otin tietokoneeni ja aloin puuhailemaan. Samalla mietiskelin.
”Extra”. Mikä ihmeen keksintö se on? Tai ykkösluokka? Olen kuullut että junan siinä vaunussa tarjoillaan juotavaa ja on lehtiä luettavaksi. Kuvittelin saman tien tummatukkaiset tarjoilijat virkapuvussaan ja viinipulloineen. Chaneli tuoksuu ja koruttomat seinät säihkyvät timanttisormusten valossa. Kerran Belgiassa erehdyin istumaan ykkösluokkaan. Lipuntarkastaja tuli ja sopersi hollantia. ”Anteeks mitä?” kysyin englanniksi. Kohtelu muuttui ja hän ilmoitti ystävällisesti, että paikkani on toisessa vaunussa. Miksi yhteiskunta haluaa erotella ihmisiä? Emme tarvitse vaunuja, joissa on erityiskohtelu. Teetä ja kahvia voi lipittää kotonakin ennen matkalle lähtöä. ESS-lehti mukaan ja hyvin pyyhkii. Ei se Belgian vaunukaan ollut niin erityinen, samanlaiselta se näytti kuin muutkin. Noh, rahaahan se vaan tietää, mutta eivätkö miljoonavoitot riitä juna- ja lentoyhtiöille?
Kuului iloista naurua vaunun takaosasta. Joku puhui itsekseen. Tämän äänen omistaja vaikutti persoonalliselta. Seurasin tilannetta ja katsoin ympärilleni. Ihmiset hykertelivät. Vihdoin hoksasin - kehitysvammainen matkusti itsenäisesti. Minuakin hieman hymyilytti. Mukavaa, että joku on noin iloinen. Mutta sitten sisäinen puolustajani suoristi selkärankansa. Havaitsin ilmassa pilkkaa. Ihokarvani nousivat pystyyn. Kuinka ihmiset julkeavat? Eivät kaikki, mutta jotkut. Sydämeni ääni puhui minulle. Ei, en kuule ääniä. Minulla on omatunto. ”Mene ravintolavaunuun, ja osta jotain hänelle”. Keräsin rohkeuteni ja tottelin. Mietin eri vaihtoehtoja. Pulla, mehu, karkkipussi? Onko hän allerginen? Onko mitään gluteenitonta ja missä ei olisi kanamunaa? Pulla ja mehu. Kävelin läpi käytävien kuin arvonsa tiedostava ihminen. Saavuin vaunuun ja menin miehen luokse. ”Tässä. Ota, ole hyvä.” Hän katsoi minuun hämmennys silmissään. ”Mulle? Miksi?” Hymyilin ja sanoin: ”Koska haluan olla kiva.”
Palasin paikalleni, ja kuulin iloista hekotusta. Kaukaa kaikuivat miehen sanat ”Onpa junassa mukavia ihmisiä kun antavat pullaa ja pillimehua. Hehhehhee, tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.”
Istuin satunnaiselle paikalle ja liimauduin tietokoneen ääreen. Olihan minulla paikkalippu, mutta en vaivautunut metsästämään omaani tuolien purppuraviidakosta. Kulutin aikaa facebookissa ja kuuntelin musiikkia. Selasin kuvia. Olin keskittynyt omiin hommiini kunnes paikalle saapui nainen elegantissa takissaan. ”Hei tässä olisi minun paikka.”, hän sanoi. Otin kuulokkeet pois korvilta ja kohotin katseeni ylös. Erotin hänen silmänsä pakkelin alta ja hänen päättäväinen katseensa porautui vaatimattomaan ulkomuotooni. ”Aijaa, anteeksi. Saatte paikkanne. Minulla oli vähän kiire.” Poistuin paikalta ja lähdin metsästämään omaa istuintani miettien, olisikohan pitänyt ottaa vesitussari mukaan ja rähjätä seuraavalle.
Junavaunu numero kolme, paikka 19? Silmäilin istuimia. Vihdoin löysin omani, mutta teeskentelin, että se ei ollut minun. Paikallani istui äiti lapsensa kanssa. Ehkä lapsi oli 2-vuotias. Hän nukkui. Näin seuraavan tyhjän paikan ja istuin siihen. En avannut tietokonetta, vaan jäin odottamaan ihmistä, joka vilauttaisi hampaitaan ja tulisi lunastamaan paikkansa. Katselin siinä matkustajia, kaikki eri ikäisiä. Meni vähän aikaa, kun tuli äidin ja lapsen pysäkki. He nousivat junasta ja tilalle tuli iäkäs pariskunta. Ajattelin: ”Kuinkahan kauan he ovat olleet yhdessä?” He saivat olla paikallaan kymmenisen minuuttia, kun joku tuli häätämään. Minua puistatti. Nuoremmat henkilöt ja siirtävät iäkkäämmät toiseen nurkkaan? Eikö ihmisillä nyt ole sen verran kunnioitusta ja armoa, että voisivat tyytyä vähempään? Mikä siinä ikkunassa niin viehättää? Ymmärtäisin jos olisi ensi kertaa junassa ja haluaisi ihailla maisemia, mutta henkilöt näyttivät tietävän miten junassa menetellään. ”Seuraavana Riihimäki. Nästä, Riihimäki.”
Taas juoksin. Neljä minuuttia aikaa. Mihin vaunuun pitää mennä? ”Extra”. Se nyt ei ainakaan ole paikkani. Tällä kertaa etsin oman istuimeni ja se oli vapaa. Ihanaa! Oikeutetulla paikalla. Tästä maksan, tämän olen ostanut. Nyt minulla olisi monta tuntia aikaa. Otin tietokoneeni ja aloin puuhailemaan. Samalla mietiskelin.
”Extra”. Mikä ihmeen keksintö se on? Tai ykkösluokka? Olen kuullut että junan siinä vaunussa tarjoillaan juotavaa ja on lehtiä luettavaksi. Kuvittelin saman tien tummatukkaiset tarjoilijat virkapuvussaan ja viinipulloineen. Chaneli tuoksuu ja koruttomat seinät säihkyvät timanttisormusten valossa. Kerran Belgiassa erehdyin istumaan ykkösluokkaan. Lipuntarkastaja tuli ja sopersi hollantia. ”Anteeks mitä?” kysyin englanniksi. Kohtelu muuttui ja hän ilmoitti ystävällisesti, että paikkani on toisessa vaunussa. Miksi yhteiskunta haluaa erotella ihmisiä? Emme tarvitse vaunuja, joissa on erityiskohtelu. Teetä ja kahvia voi lipittää kotonakin ennen matkalle lähtöä. ESS-lehti mukaan ja hyvin pyyhkii. Ei se Belgian vaunukaan ollut niin erityinen, samanlaiselta se näytti kuin muutkin. Noh, rahaahan se vaan tietää, mutta eivätkö miljoonavoitot riitä juna- ja lentoyhtiöille?
Kuului iloista naurua vaunun takaosasta. Joku puhui itsekseen. Tämän äänen omistaja vaikutti persoonalliselta. Seurasin tilannetta ja katsoin ympärilleni. Ihmiset hykertelivät. Vihdoin hoksasin - kehitysvammainen matkusti itsenäisesti. Minuakin hieman hymyilytti. Mukavaa, että joku on noin iloinen. Mutta sitten sisäinen puolustajani suoristi selkärankansa. Havaitsin ilmassa pilkkaa. Ihokarvani nousivat pystyyn. Kuinka ihmiset julkeavat? Eivät kaikki, mutta jotkut. Sydämeni ääni puhui minulle. Ei, en kuule ääniä. Minulla on omatunto. ”Mene ravintolavaunuun, ja osta jotain hänelle”. Keräsin rohkeuteni ja tottelin. Mietin eri vaihtoehtoja. Pulla, mehu, karkkipussi? Onko hän allerginen? Onko mitään gluteenitonta ja missä ei olisi kanamunaa? Pulla ja mehu. Kävelin läpi käytävien kuin arvonsa tiedostava ihminen. Saavuin vaunuun ja menin miehen luokse. ”Tässä. Ota, ole hyvä.” Hän katsoi minuun hämmennys silmissään. ”Mulle? Miksi?” Hymyilin ja sanoin: ”Koska haluan olla kiva.”
Palasin paikalleni, ja kuulin iloista hekotusta. Kaukaa kaikuivat miehen sanat ”Onpa junassa mukavia ihmisiä kun antavat pullaa ja pillimehua. Hehhehhee, tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti