The life of a human being

tiistai 25. marraskuuta 2014

Hammaslääkärissä

Taas myöhässä.. 10 min. Äkkiä portaat ylös ja vastaanottoaulaan. Sinipukuiset tädit siellä sermin takana neuvoivat odottamaan hetkisen. "Nieminen", minut kutsuttiin. Kävelin sisään valkoiseen huoneeseen, jossa tuo kidustustuoli odotti rangaistavaansa tuomiten huonosta hampaidenhuollosta. Olin nääs hoitanut hampaita verottomasti ja siten syyllistynyt harmaaseen talouteen. Lisäksi tahnallani ei ollut enää lain mukaan myyntioikeutta - siitä oli eräpäivä mennyt.

Hammaslääkäri ja -hoitaja ottivat minut vastaan rutiininomaisesti, niin kuin muutkin potilaat.  Minä vain en ollut normaali kansalainen. He sytyttivät syyllistämislampun ja silmiäni häikäisi. "Onkos tullut harjattua?" kuului käheä ääni. Mumisin myöntävästi, sillä suuni oli täynnä teollista metallia. Sinipukuiset olivat erittäin kiinnostuneita löytämään luolia hampaistani, mutta ihme kyllä - ei siellä ollut luolan luolaa. He kyllä huomasivat pienen peikon, joka nukkui. Unissaan se välillä luuli olevansa hereillä ja hapuillen kaiversi reikää valkoiseen marmoriin. Sinipukuiset sanoivat, että sen saa kyllä häädettyä jos vaan muistan käyttää voimassa olevaa tahnaa.

"Angel vasemmalla puolella" kuulin sanottavan. Mitä?! Oliko hampaissani enkeli? Miksi se ei sitten häätänyt sitä peikkoa pois? En minä mistään peikoista tykkää. Vielä tunsin olevani turvassa, kunnes kuulin tuomioni. Pyysin lykkäystä, mutta päättivät hoitaa asian kerralla. Suuhuni tungettiin suhiseva letku, joka ilmeisemmin oli sukua muurahaiskarhulle. Sillähän on pitkä kärsä. Ehkä tämä imuroisi peikon pois. Ei sentään, sehän vain kuivattaa sen rusinaksi - mutta helpotus on väliaikainen. Toinen metallintörppö inisi kuin hyttynen. Se sanoi poistavansa hammaskiveä. Jotenkin se vaikutti minusta naamioituneelta vampyyriltä, sillä sörkkimisen jälkeen hammasväleissä oli vähän verta. Sinipukuiset rauhoittelivat ja sanoivat sen olevan normaalia, kun on lievä ientulehdus. Lievä ja lievä. En kommentoi.

Vampyyri jatkoi työtänsä ja minä hajosin. En hampaistani, vaan ryhdyin hihittämään. Onko moista ennen kuultu? Potilas nauraa räkättää, kun hänen suunsa on täynnä teollista metallia. Sinipukuiset pohtivat: "Tässäpä yksi kylähullu lisää. Mistähän tuo liene muuttanut?" kun toimenpide oli ohi, kiitin sinipukuisia ja menin täyttämään kaavaketta aulaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti